Taapero kaksosia ja pikkumiehiä.

Nyt kun meidän kaksospojat ovat neljävuotiata annan itselleni luvan vilkaista ajassa taaksepäin ja huokaista syvään. Edelleenkin vilkkaat pojat keksivät yhdessä monenlaista touhua ja juoksu-askeleita äidille mutta olen toisaalta niin tottunut siihen että he myös leikkivät yhdessä eikä heitä paljon tarvitse "viihdyttää" aikuisten toimesta.

Moni asia on helpottunut sitten vauva ja taapero-ajan. Pojat syövät itse, ei enää vaippojen vaihtoa x2. pukeutuminenkin onnistuu ulkovaatteita lukuunottamatta. Kun päiväunet jätettiin pois jäi se pahin iltarumbakin historiaan jolloin kaksi puolivirkkua poikaa käkätti, karkailu ja keksi iltaisin huoneessaan kaikenlaista muuta kuin että oisivat alkaneet nukkumaan. Ajoittain sai toinen vanhempi istua makuuhuoneen ovella vartioimassa.

Nykyään pikkumiehet seikkailevat kahdestaan ja tietävät pihallakin reviirinsä (missä saa olla ja missä ei). Mutta muutama muu kesä meni siinä että selän käännettyä oli toinen kaveri menossa tiellä ja toinen konttasi naapurin aidan alitse.

Tällähetkellä elämässä on parasta se kun koko perhe saa nauttia pikku-miesten vitsailuista ja tarinoista. Pojille on tosiaan kehittynyt oma huumori kun on kaksi saman-tasoista vitseille naurajaa, ja naurattaapa ne sitten isompiakin.
Joskus puin pojat pihalle kuravaatteineen ja kaikkineen ja palasivat viiden minuutin kuluttua takaisin "Ei meillä ole ketään kaveria, me tullaan sisään!" Yritin että no onhan teitä kaksi. " Joo, mutta kun ei ooo ulkona ketään kavereita!".  Kuitenkin, pikkuhiljaa ovat hokanneet että voivat myös pelata kahdestaan. Isän ja vaarin ylpeyden aihe onkin poikien pallopeli taidot. Jos on joka hetki saatavilla samantasoinen pelikaveri niin oishan se ihme jos siinä ei kehittyisi.

Jokainen kehityksenvaihe pienen lapsen elämässä on ihmeellinen, osa rankempia, osa taas helpompia ja palkitsevampia. Kaksoslasten kehitystä seuratessa ilo on moninkertainen, sitä ihmettelee niin oma perhe kuin sukulaiset ja joskus vieraatkin seuraavat (kaupassa, liikeneteessä, puistossa).
Olisi kiva kuulla minkä ikäisiä kaksosia teillä on, mikä juuri tässä vaiheessa on parasta?

Monikkolasten vauva-aika.

Vauva-ajan taikaa....

Kaksosvauvojen vauva-aika on ollut meidän perheessä erityistä, kolmen "yksösenä" syntyneen lapsen jälkeen. Meidän kaksosvauva-aika poikkeaa monella lailla aiemmista vauva-ajoista ja vaikkakin se on ainutlaatuinen, juuri meidän perheen tarina, voi siitä ehkäpä olla iloa ja vertaistukea jollekulle samassa tilanteessa elävälle.

Vauvojen syntymä 36+4 raskauviikoilla alkoi käynnistyksellä (monokoriaalinen raskaus) ja sujui pientä jännitystä lukuunottamatta mainioisti. Kaksi tervettä ja hyvillä pisteillä syntynyttä vauvaa-  oli suurenmoisen lahja ja kiitollisuuden aihe. Ihmettelimme kaiken "pelottelu-valmennuksen" jälkeen että miten kaikki pystyikin mennä niin hyvin ja normaalisti? Lastenlääkäri tarkisti vauvat ja lupaili vierihoitoon. Kätilöt opasti jo synnytyssalissa kahden vauvan yhtä-aikaisen imetyksen. Pyynnöstä sain molemmat heti synnytyksen jälkeen hetkeksi syliin siitä huolimatta että salissa oli väkeä paljon ja hässäkkää. Ensikosketus säilyy mielessä läpi elämän. Onneksi sain sen kokea myös Veijarin ja Sankarin kanssa.

Pääsin omaan huoneeseen ja pikku-kokoisille mini-miehille aloitettiin 3t välein tehosyöttö. Aika sairaaassa venyiiii ja veeenyii kun paino ei lähtenyt nousemaan. Aluksi sain hyvin apua ja hoitajan pullottamaan toista vauvaa, myöhemmin kun olin jo "vakio-asukas" hoitajat ilmoittivat että pärjään jo niin hyvin ettei tänne huoneeseen tarvi apua. Mies huomasi että voimat alkoivat hiipua ja olin itkuinen. Yritti puolestani pyytää lisää-apua että olisin saanut nukkua edes yhden yön ja kerätä voimia kotiutumisen ja vauvojen hoitoon. Hoitajat lupasivat ottaa toisen kaksosista yhdeksi yöksi (höh!).

Kun vertailen yhden vauvan arjen aloitusta tähän tupla-pakkausten saamiseen, haaste-pisteitä kertyy 

- vauvojen pienipainoisuudesta.

- 3t tehosyöttö on uuvuttavaa.

- pienet vauvat eivät jaksa syödä yhtä tehokkaasti kuin 1 oikeankokoinen ajallaa syntynyt, imetykseen haastetta.

- Kuulorefleksejä ei saatu josta aiheutui moneksi viikoksi huolta ja itkua, onko toinen pojistamme täysin kuuro?

- verensokereita mittailtiin ja kotiinlähtö venyi jälleen.

- Yöunet jäivät lyhyiksi, se kuluttaa voimia vaikka olisi kuinka asenteella että tästä selvitään.

- Vauvoilla on eri rytmi aluksi.

 Asiat jotka auttoivat selviämään ensimmäisistä viikoista:

- Mies oli kotosalla, hoidettiin vauvoja yhdessä ympäri vuorokauden.

- Isommille lapsille säilytettiin päiväkotipaikka jonne he palasivat kun mies palasi töihin.

- Olimme etukäteen sopineet että kun vauvat tulevat "keskosina" kotiin, meille ei tule ystävien ja sukulaisten virtaa, vaan ensin opimme hoitamaan kaikessa rauhassa vauvoja. Koti oli "rauhoitettu".

- Olimme päättäneet että selviämme vauva-ajan löysäämällä rutiineja, isompien lasten harrastuskuskaus meni minimiin, siivous-kritteereissä löysättiin,  omat harrastukset vähennettiin minimiin.

 - Neuvolasta tarjottiin jo ennen kaksosten syntymää ja sen jälkeen perhetyöntekijää jotta saan nukkua päivällä. Ensin ajattelin etten tarvitse, mutta jossain vaiheessa univelka kertyi niin suureksi että otin apua vastaan - ja olen kiitollinen siitä. Perhetyöntekijä kävi kerran viikossa klo 9-11 hoitamassa vauvoja ja minä jatkoin unia. 

Koska toinen vauvoistamme sairastui vakavasti 3vk ikäisenä (verenmykytys ja luumätä) elimmekin seuraavat - mielessä hyvin sumuiset- kuukaudet lastensairaalassa. Vauva-aika siis alkoi hyvin haastavissa merkeissä, sitä se ei missään nimessä ole kaikille, eikä pidä yleistää.

Mutta mikäli jollakulla muulla on kokemusta vastaavanlaisesta sairaalareissusta voi kuvitella huolen, väsymyksen ja välillä jopa toivon menetyksen, päästänkö me koskaan täältä normaali-arkeen ja muun perheen luokse?

Kun palasimme kotiin olin onnellinen kun pääsin tuplarattaiden/vauvojen kanssa kävelylle, sain käydä omassa suihkussa ja nukkua omassa sängyssä - ja minulla oli perhe ympärillä kaikki isot ja pienet ja raskaista hoidoista selvinnyt pikku-potilaskin. Arki sujui sohvalla istuen, sylittäen, syöttäen, vaippoja vaihtaen, vähän levätenkin niinä päivinä kun isommat sisarrukset olivat päväkodissa. Olen niin syvästi kiitollinen ihanille päiväkotitädeille jotka ymmärsivät hiukan haastavamman perhetilanteemme ja olivat sylitelleet ja huomioineet lapset päiväkodissa. Pieni iso tyttömme oli päivän aikana saanut samanlaisen lettikampauksen kun muut tytöt päiväkotiryhmässä ja kotiin tullessa esitti sitä äidille. Kiitos päiväkodin tädeille jotka arvasivat että äiti jäi aamulla nukkumaan ja että isän taidot hädintuskin riittivät hiusten harjauksen.

Pikkuhiljaa elämä valkeni, vauvat saivat säännöllisen päiväuni rytmin, nukkuivat ulkona klo 10-12 ja klo 14-16. Aikaa jäi isommillekin lapsille, piirtää ja lukea satuja. 

Lupasimme myös että kunhan "selviämme" alun, palkitsemme koko perheen yhteisellä aurinko-lomamatkalla. Sinne lähtivät myös isovanhemmat jolloin huomiota saivat suuremmat sankarit, omia urheiluhetkiä isä ja nukkumisaamuja äiti. Ja jopa pienet 4kk ikäiset vauvat nauttivat lämmöstä ja lomasta...

 

Iloisia ultra-äänilöydöksiä lisää...

Lämmin kiitos, edellisen postauksen innostamana sain lisää tarinoita ensimmäisestä kosketuksesta tupla-vauvoihin. Aatun ja Beetun äiti kirjoittaa:

"No meillä oli sellainen tarina, että oli pari keskeytynyttä raskautta ja tämä kolmaskin omasta mielestäni uhkasi mennä kesken, mutta lääkärin mukaan siltä poistuikin se kolmas viikolla 9.Keskenmenon pelossa en uskaltanut mennä kuin rakenneultraan viikolla 19 ja vähän aavistelin tai toivoin (hullu kai olin :D), että siellä on kaksoset. Kaverihieroja tunnusteli vatsaa ja tuumasi, että ei täällä taida olla kuin yksi. Lapset olivat sijoittuneet niin koko masuajan, että toinen ylhällä poikittain ja toinen päätarjonnassa tosi alhaalla.
Ultrassa sitten kun saavuin sisään lääkäri heti kysy että montako viikkoa takana ja alkoi tutkia sanoen, että täältä se löytyy ja hei täältä löytyy toinenkin. Minä kiljaisin, että "herrajumala" ja mies, että "niinhän sä sanoit". Johon lääkäri, että hieman ihmettelinkin masun kokoa. Siinä sitä sitten kateltiin lapsia ihmeteltiin.
Mukava oli sukulaisiä juksata, kun useampi ei ymmärtänyt miksi kaksi kuvaa lapsita. Ihmettelivät kuvien määrää, mutta eivät tulleet ajatelleeksi, että lapsia voisi olla kaksi.
Sukulaisen 5 vuotias poika kovasti oli äidiltää kyselly, että miten jotkut saa vain yhden lapsen ja jotkut saa kaksi."

Aatun ja Beetun äiti.

Ultra-ääni tutkimuksessa kaksi pyörivää palleroa...

Lisää ihania kuvia: täältä!

Tässä taannoin aloin työkavereille kertomaan miltä tuntui kun pötköttelin neuvolan ultra-äänessä ja kuvassa pyöriskeli kaksi palleroa. Hämmästyttävää kyllä, olin etukäteen jo niin "varma" siitä että meille tulee kaksoset että tunsin lähinnä voitonriemua siitä että olin oikeassa. Sen sijaan että olisin ollut shokissa niin aloinkin ensimmäiseksi huolehtiin että näkyykö istukassa lamda-merkkiä (eli onko vain yksi istukka vai kaksi istukkaa jotka ovat sulautuneet yhteen)?
Vähemmän kokeneella ultraajalla sen sijaan meni pasmat sekasin tästä yllätyksestä ja pian tutkimushuoneessa  oli väkeä täynnä varmistamassa että onko siellä tosiaan kaksi?

Myöhemmin tapasin muitakin monikkoäitejä joilla kaksoset eivät olleet heidän ensimmäiset (meidän identtiset pojat ovat numero 4 ja 5.) ja heillä oli ollut samansuuntaisia kokemuksia alkuraskaudessa. Raskaus oli tuntunut alusta asti niin erillaiselta että olivat epäilleet kaksosia tai että vauvalla on jotain pahasti pielessä.

Kun takana oli kolme "tavallista" raskautta, niin aloin aika nopeasti ihmettelemään että mikä nyt on pielessä kun olen aivan kaatavan väsynyt joka ilta? Kevät meni siinä että lupaa kysymättä aina vaan nukahdin umpiväsyneenä jo ilta kaheksalta. Pahoinvointiakin oli sitkeästi vaikkei sitä muissa raskauksissa ollut ollut eka raskauden jälkeen (jolloin jouduin osastolle ja ultrattiin että onko mahdollisesti kaksosraskaus, joten olin vähän vihillä näistä asioista). Näinpä ollen pyysin neuvolasta aikaisetettua lähettettä ultraan ja pyysin että jos dopplerilla olisi yritetty kuulostella kuuluuko kahdet sydänäänet mutta eipäs hoitaja sellaiseen suostunut. (Pakko myöntää tässä vaiheessa että kun on itsekin ollut neuvolalääkärinä jossain vaiheessa uraa niin olin kieltämättä juuri sellainen ärsyttävä "lääkäri-potilas" josta puhutaan).

Useaan otteeseen miehellekin mainitsin että tämä väsymys ei voi olla totta! Tämmöistä ei ole ollut koskaan aiemmin. Mitä jos meille tulee kaksoset? mutta mies ei suostunut uskomaan minua.

Nyt jälestäpäin olen ajatellut että mikä mieletön taito keholla on viestiä meille (jos sitä kuuntelemme) ja miten paljon se vaikutti mieleen, kun tuntemuksiani kuunnelleen aloin pikkuhiljaa itse vakuuttua siitä että tässä onkin ehkä kyse kaksosraskaudesta. Kun kävelimme kesäkuun päivänä neuvolaan miehen kanssa ultra-tutkimukseen jäi mieheni tapansa mukaan ihailemaan parkkipaikan moottoripyöriä. Legendaksi jäi hänen yrityksensä: Saanko hankkia moottoripyörän jos siellä onkin kaksi? Minä lupasin että moottoripyörä tulee jos siellä on kahden sijasta kolme.

Ultraaja kysyi pöydälle mennessä että miten raskaus on sujunut? Ilmoitin reippaasti että ihan hyvin jos ei ihan älytöntä väsymystä oteta huomioon. Arvelen että siellä on varmaan kaksi.
No niinhän ne kaikki äitit aina luulee, kommentoi kätilö. Joka sitten muutaman hetken päästä joutui sanomaan että  Kylläpä ne äidit näköjään tietää!!!

Millaisia kokemuksia teillä oli ultra-ääni tutkimuksessa, olitteko osanneet epäillä kaksosraskautta etukäteen?

Kesämuistoja lapsille....

Pohjois-Suomen Monikkoperheet tapasivat toisiaan Oulun Hietasaaressa Ponipihalla ratsastuksen merkeissä kesäkuun aurinkoisena lauantaina. Kuten kuvista näkyy, pieniä ja suuria jonottajia riitti ratsastuskierrokselle. Kodassa oli makkaranpaistoa varten tuli ja siinä lasten kanssa ratsastukseen jonottaessa ehti vaihtaa kuulumisia muiden vanhempien kanssa.

Tässä taitaa poseerata tapahtuman pienimmät kaksoset, 9kk.

Piknikillä Ponipihan aurinkoisella nurmella.

Kun oli tankattu eväitä ja juomista jaksettiin jonottaa uusia ratsastukierroksia joita heppahullulla neitokaisella tuli laskujensa mukaan kymmenen. Velipojat eivät jaksaneet yhtä sinnikkäästi jonotella vaan juoksentelivat tutkimassa kaneja ja muita Ponipihan asukkeja..

Mukava oli nähdä reippata iloisia monikkoperheitä ja moneen suuntaan viilettäviä samanikäisiä, kuulla haasteista ja iloista monikkoperheissä. Kiitos kaikille osallistujille mukavasta päivästä!

Mukava kesätapahtuma monikkoperheille Oulussa 7.6. klo13-15

Nyt kaikki monikkoperheet mukaan mukavaan kesätapahtumaan!!!

Jo monena alkukesänä järjestetystä ponipihasta on tullut mukava perinne. Lapset saavat vuorotellen ratsastaa poneilla, oma vanhempi voi vaikka kävellä pikku-ratsastajan vierellä.  Tapahtuma sopii niin vauvoille (katso kuva alla) kuin koululaisillekin. Hauskuuden lomassa aikuiset ehtivät tavata ja vaihtaa muutaman sanan muiden monikko-vanhempien kanssa.

  

 Tänä vuonna kesätapahtuma järjestetään lauantaina 7.6. klo 13-15 Hietasaaressa (Nallikarin lähellä). Tarjolla on lapsille ilmaista poniratsastusta Ponipihassa (Vaaskiventie 12, 90500 Oulu). Tallin pihalla oleva kota on vuokrattu myös ja siellä voi käydä paistamassa omia makkaroitaan ja nauttimassa muutenkin eväitä. Sitovat ilmoittautumiset tapahtumat@psmp.fi osoitteeseen 5.6. mennessä.

 Arvoitus: Minäs vuonna oli tämännäköisiä pikku-ratsastajia? Jono oli väliin melko pitkä ja innokkaimmat jonottajat (ja ratsastajat) pääsivät ponin kyytiin yli viisi kertaa..

Lämpimästi Tervetuloa!

ps. Mikäli perheenne ei ole vielä jäsen, tässä liittymis-ohjeet:

LIITTYMISOHJEET:

1. Maksa jäsenmaksu Pohjois-Suomen Monikkoperheet ry:n tilille

Maksun saaja: Pohjois-Suomen Monikkoperheet ry
Tilinumero: FI49 4783 0010 0409 42

Maksukuittiin on ehdottomasti merkittävä viitenumero, joka on yksinhuoltajamaksuun 136 ja perhemaksuun 233.

2. Lähetä seuraavat tiedot sähköpostitse osoitteeseen outi.varjonen(at)psmp.fi:

• Onko kyseessä uusi jäsenperhe, uusi yksinhuoltajaperhe, kannatusjäsen, ilmoitus lasten syntymäajoista / nimistä vai yhteystietojen muutos?
• Vanhemman/vanhempien nimet ja sähköpostiosoitteet
• Monikkolasten nimet ja syntymäaika
• Perheen muiden lasten nimet ja syntymäajat
• Kannatusjäsenen nimi, osoite, puhelin ja sähköposti
• Haluatko tilata samalla kattojärjestö SMP:n julkaiseman Monikkoperheet-lehden jäsenhintaan 15 €/vuosi (ei jäsenet 28€/vuosi)?

Lahjaideoita pikkulapsiperheille

1. "Tuun laittaan teille ruokaa, mitä haluatte syödä?"
2. "Leivoin just pullaa. Voinko tulla keittään sulle kahvit?"
3. "Minä vien lapset vaunulenkille, istu sinä vaikka alas lukemaan lehteä."
4. "Oon just kaupassa, mitä tuon teille?" 
5. "Tulin leikkaamaan nurmikon, kun teillä on niin paljon hommaa."
6. "Olen menossa apteekkiin, tarvitsetteko jotain? Voin tuoda samalla."
7. "Minäpä käytän tuon koiran ulkona."
8. "Ihan hyvin voin tehdä lumityöt sillä aikaa kun keität kahvit."

Tein Facebook-sivulleni yllä olevan listauksen, kun tyttäreni olivat 9 kuukauden ikäisiä. Kaikki kahdeksan lausahdusta olen kuullut läheisteni suusta, ja on niitä varmasti enemmänkin. Kaikista pieneltäkin tuntuvista teoista on ollut hyötyä ja iloa. Kaksosvauvaperheen elämä on helpoimmillaankin melkoista hulinaa - ainakin meillä oli - vaikka lapset olivatkin "helppoja" vauvoja. Mutta niitä oli kaksi. Kaksi ei mene siinä kuin yksikin, paitsi kun niitä työntää vaunuissa. Silloin eroa ei melkein edes huomaa.

Olen aina ollut vähän huono pyytämään apua, olen sitä tyyppiä että "Kyllä minä pärjään". Onneksi ympärilläni on ihmisiä, jotka osaavat vaivihkaa, melkein huomaamatta, tarjota apuaan. Aluksi avun pyytäminen oli hankalaa. Kun on aina pärjännyt ja lapsiaan kovasti odottanut, oman rajallisuuden hyväksyminen tuntui vaikealta. Nyttemmin kysäisen  apuja jo ihan suoraan, rima on laskenut. Olen huomannut, että apua saa lähes aina kun sitä pyytää ja ihmiset auttavat mielellään.

Kaikenlaiset paketit, joita pikkulapsiaikana tuotiin lahjaksi, olivat kivoja ja lähes poikkeuksetta käyttiksiä, mutta näitä ja näiden kaltaisia lahjoja aion itse "maksella takaisin" muille pikkulapsiperheille. Listaa tehdessäni kirjoitin "makselen takaisin sitten kun irtoan kotoa", ja nyt reilun vuoden myöhemmin huomaan, että kyllähän tästä jo irtoaa, on irronnut jo jonkin aikaa. Omat lapset ovat jo omien sanojensakin mukaan niin "isoja tyttöjä", että voin hyvin napata ystävän vauvan syliin, jotta ystäväni voi nauttia kupillisen kahvia rauhassa tai keittää puurot kyläilyreissulla. Voin avata korvikepurkin äidille, jonka sylissä rimpuilee nälkäinen puolivuotias, vaikka en heitä tunnekaan. Voin seisoa päivän Lastenmessuilla kertomassa, että ei kaksosten saaminen ole kirous, ja että kyllä siitä vauva-ajastakin hengissä selviää, kun välillä kysäisee apua. Hässäkkävaihe menee ohi nopeasti, vaikka sen ollessa päällä se loppumattomalta tuntuukin. Tulee uusia hässäköitä, mutta silti koko ajan elo helpottuu. Ja oppii myös sen, että ihan pienellä avulla voi olla toiselle valtavan suuri merkitys.

Elämä pienten kaksosten kanssa on joskus tasapainoilua. Toista käsiparia tarvitsisi usein.